Lapsen ja vanhemman välinen kiintymyssuhde on käsite, johon adoptiovanhemmaksi mielivä törmää heti prosessin alkumetreillä. Adoptioneuvonnan punaisena lankana kulkee kysymys kiintymyssuhteesta – muodostuuko sitä ja jos ei muodostu niin miksi ei ja mitä sitten tehdään.
Adoptio-odotus on vuosien jännitysnäytelmä, jonka aikana tulevat vanhemmat ehtivät murehtia kiintymyssuhdepotentiaaliaan, lapsen mahdollisia kiintymyssuhdetraumoja ja tulevia kiintymyssuhdeongelmia väsymiseen asti, vain todetakseen, että vielä on odotusta jäljellä. Ja kun odotus ehkä joskus loppuu, niin siitä se murehtiminen oikeastaan vasta alkaa, kun perheytyminen konkretisoituu ja kiintymyssuhdetta päästään oikeasti muodostamaan.
Adoptioäitinä olen sitä mieltä, että tulevat vanhemmat saavat adoptioneuvonnan aikana keskimäärin oikein hyvät valmiudet edesauttaa kiintymyssuhteen muodostumista lapseen, jolla on takanaan turvattomuutta ja pettymyksiä ihmissuhteissa. Asiaa työstetään sosiaalityöntekijöiden kanssa keskustellen, kirjallisuutta lukien, henkilökohtaisia kotitehtäviä raapustellen ja jo adoptiovanhemmiksi päässeiden kokemuksia imien. Vuosien mittelön aikana suuri osa adoptio-odottajista lataa itsensä tilaan, jossa on valmis antamaan kaikkensa ja rapiat päälle, jotta vanhempien suhde lapseen muodostuisi turvalliseksi.
Parisuhdetyön ammattilaisena olen kaikesta huolimatta kuitenkin hieman huolissani. Adoptiovanhempien kanssa käymieni keskustelujen perusteella vaikuttaa siltä, että kiintymyssuhdetta lapseen yritetään liian usein luoda parisuhteen kustannuksella. Vuosien valmentautumisen jälkeen tuoreiden adoptiovanhempien välinen intiimisuhde muuntuu helposti kahden aikuisen lastenhoitotiimiksi, jonka koko huomio on suunnattu lapseen. Lopputuloksena on usein hyvällä tavalla kehittyvä suhde lapsen ja vanhempien välillä, mutta samalla vanhempien välinen yhteys heikkenee, mistä seuraa kommunikaatiovaikeuksia ja ristiriitoja.
Toki lapsen saamisen negatiivinen vaikutus parisuhteeseen on havaittavissa kaikkien pikkulapsivaihetta elävien vanhempien kohdalla, mutta adoptioperheissä tämä trendi mielestäni korostuu, ja ymmärrettävistä syistä.
Adoptiovanhemmaksi pääseminen on pitkällisen työn tulos, jota siivittävät vuosien pelot epäonnistumisesta. Lapsen saaminen vaativan prosessin jälkeen johtaa herkästi siihen, että lapselle todella sitten annetaan kaikki liikenevä aika, huomio ja energia. Parisuhde ei ensimmäisten vuosien aikana nouse prioriteettilistalla kovin korkealle jo pelkästään väsymyksen ja lapsen terveyteen ja kiintymyssuhteeseen liittyvän jatkuvan huolen vuoksi. Seuraavina vuosina puolisoa ei taas osata lähentyä, koska on jo ehkä vaikea muistaa millaista läheisyys ja henkinen yhteys oli tai ristiriitoja on jo niin paljon, että ne estävät hakeutumasta kumppanin luo.
Olen huomannut monien parisuhteessa elävien adoptiovanhempien tuntevan syyllisyyttä siitä, että he haluavat viettää kahdenkeskistä aikaa puolisonsa kanssa. Ikään kuin parisuhdeaika olisi siinä mielessä vähempiarvoista, että se olisi pois lapselta, joka toki ansaitsisi kaiken mahdollisen huomion. Usein kuulee adoptiovanhemman sanovan, että tuntuu siltä, että heillä ei olisi oikeutta itsekkäisiin tekoihin, kun he kerran ovat varta vasten valinneet erityistarpeisen lapsen vanhemmuuden ja valmistautuneet siihen vuosikausia.
Todellisuudessa adoptiovanhempien parisuhteelleen uhraama aika ei ole millään muotoa hukkaan heitettyä tai lapselta pois. Uskaltaisin jopa väittää, että vanhempien välisen intiimisuhteen ylläpitäminen ja vahvistaminen tukee adoptiolapsen eheytymistä ja kiintymyssuhteiden muodostumista. Lapselle kun on hyötyä siitä, että hän hahmottaa vanhempien välillä olevan positiivisen siteen ja alkaa kokea itsensä siitä ulkopuoliseksi.
Kokemus ulkopuolisuudesta suhteessa vanhempien parisuhteeseen ei yleensä ole lapselle miellyttävä ja usein lapset protestoivatkin vanhempien välisiä hellyydenosoituksia pyrkien päästä osalliseksi huomiosta. Adoptiolapsilla tarve huomion keskipisteenä olemiseen on usein erityisen voimakas ja protestointi sen mukaista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vanhempien välinen hellyys olisi lapselle haitallista.
Todellisuudessa vanhempien välinen rakkaus ja sen osoitukset luovat lapselle turvaa ja luottamusta vanhempiin. Lapsi kokee, että kaksi hänelle tärkeintä aikuista vetävät yhtä köyttä ja muodostavat yhtenäisen linjan ulkomaailmaa vastaan. Vanhemmat myös asettavat lapselle turvalliset rajat pysymällä kontaktissa toisiinsa suhteessa, jonka väliin lapsi ei voi asettaa kiilaa. Mustasukkainen lapsi protestoi, mutta usein nähtävillä on myös pieni hymynkare lapsen suupielessä, osoittamassa että asiat ovat oikeasti hyvin ja olo on turvallinen.
Eivätkö nämä ole juuri niitä kokemuksia, jota adoptiovanhemmat haluavat lapselleen tarjota: turvallisuutta, rajoja ja kodin ilmapiiriä, jossa hellyyttä jaetaan myös vanhempien kesken?
Käytännössä lapsiperhe-elämä ei toki ole näin yksinkertaista, sillä yhtälöön täytyy ympätä uuvuttava väsymys, vasta muotoutumassa olevat roolit vanhempina, työpaineet, kiintymyssuhdekehitys, lapsen erityistarpeet, talouskysymykset ja tukiverkoston puutteet. Väittäisin kuitenkin, että jokaisessa kahden aikuisen adoptioperheessä voidaan tehdä jotakin vanhempien parisuhteen turvaamiseksi.
Voidaan ajatella, että parisuhdetta tukevat teot luovat turvalukon, joka estää perheen lasten pääsyn vanhempien väliin, missä heidän paikkansa ei ole. Tekojen ei tarvitse olla suuria ollakseen merkittäviä. Tähän parisuhdetekojen teemaan saattanen palata tulevissa postauksissa.
Mutta mitä mieltä olette tästä avauksesta: millaisia kokemuksia teillä on omasta elämästänne tai lähipiiristä lapsiperhe-elämän ja parisuhteen yhdistämisesta? Mikä mättää, entä millaiset parisuhdetta tukevat ratkaisumallit olette kokeneet hyviksi? Pitäisikö adoptioneuvonnassa ja -seurannassa mielestänne keskittyä enemmän parisuhteen kysymyksiin? Entä onko vinkkejä antaa tuleville (adoptio)vanhemmille?