Mistä lapsettomuuttaan sureva voi tietää, että olisi valmis adoptoimaan tai sijaisvanhemmuuteen? Mitä lapsettomuuden surun käsittelyllä tarkoitetaan? Miltä sitten pitäisi tuntua, kun surua on käsitelty niin sanotusti riittävästi? Entä voidaanko olettaa, että surun voi käsitellä loppuun ennen adoptio/perhehoitoprosessia tai ylipäätään?
Näihin kysymyksiin minulta pyydetään usein vastausta työssäni lapsettomuuspsykologina. Tapaan vastaanotollani vaihtoehtoista vanhemmuutta harkitsevia pareja, joista osa on käynyt lapsettomuushoidoissa tuloksetta, mutta joukkoon mahtuu myös niitä, jotka eivät ole halunneet tai voineet lähteä hoitoihin lainkaan. Yhteistä pareille on kuitenkin valtava suru lapsesta, jota ei koskaan tullut – menetys jota on yleensä kannettu mukana jo vuosia siinä vaiheessa, kun adoptio- tai sijaisvanhemmaksi ryhtymistä harkitaan vakavasti.
Lähestyn lapsettomuuden surua psykologian alan ammattilaisena, mutta aihepiirin suhteen minulla on kuitenkin kotikenttäetu, sillä olen itsekin käynyt läpi lapsettomuuden hoitoineen ja sittemmin kahlannut läpi kaksi onnistunutta adoptioprosessia. Tarkastelen aihetta siis myös kahden lapsen adoptioäidin silmin, varsin tietoisena siitä, millaisia tunteita adoptio-odotukseen ja vanhemmuuteen liittyy ja minkälaisia taitoja ja valmiuksia vaihtoehtoinen vanhemmuus edellyttää.
Suruprosessin psykologinen teoria
Psykologian alalla surua on perinteisesti hahmotettu vaiheittain etenevänä prosessina Elisabeth Kübler-Rossin 1960-luvulla kehittämän teorian pohjalta. Teorian mukaan menetyksen kohtaava ihminen läpikäy viisi surun vaihetta, jotka ovat 1) shokki ja tapahtuneen kieltäminen 2) vihan tunteet 3) masentuneisuus 4) surun aktiivinen käsittely ja 5) tapahtuneen hyväksyminen. Teorian mukaista prosessia voi hahmottaa oheisen kuvan avulla (kuva www.mamabethany.com):
Kuvan mukainen suruprosessikaavio on monelle varmasti tuttu, ja sen avulla suremista edelleen usein kuvataan. Lapsettomuudenkin kohdalla surukaavio usein nostetaan esiin, ja osa adoptiohakijoista kertoo, että surukaavion avulla on neuvonnassakin käsitelty asiaa.
Suru ei mahdu kaavioihin
Hyvää surukaaviossa on se, että se ilmentää monia tunteita, joita surevat yleensä läpikäyvät. Surevien kanssa työskentelevät ja aihepiiriä tutkivat ovat kuitenkin huomanneet teorian julkaisun jälkeen sen, että surua, kuten muitakaan ihmismielen prosesseja, ei ikävä kyllä saa täysin mahtumaan kaavakuviin.
Surun vaiheteoriaa on kritisoitu mm. siitä että todellisuudessa kaikki ihmiset eivät näytä käyvän läpi kaikkia esitettyjä vaiheita surusta ja selviävät silti hyvin elämässä eteen päin. Suru ei niin ikään etene vaihe vaiheelta eteenpäin kuvan mukaisesti kuin villalankaa pitkin, vaan tyypillistä surulle on se, että eri vaiheina esitettyjä tunteita koetaan monesti yhtä aikaa tai edes takaisin vaihtelevassa järjestyksessä.
On siis täysin normaalia, että lapsettomuuden surua työstävä voi yhdessä hetkessä tuntea pyhää vihaa ja kiukkua tilanteessaan, vähän ajan päästä kokea että elämä onkin taas merkityksellistä ja antoisaa, kunnes suru taas ottaa hetkeksi ylivallan ja mikään ei hetkeen jaksa kiinnostaa. Elämä on usein aaltoliikettä, ja lapsettomuuden suru on osa elämää.
Lapsettomuuden surua ei siis mielestäni voi mahduttaa graafeihin tai kuviin eikä surun käsittelyä voi mitata kaavamaisen mallin avulla. Lähestyisin surun käsittelyä mieluummin toisesta näkökulmasta.
Surulta tilaa lapselle ja toivolle
Minun mielestäni lapsettomuutta saa surra niin adoptio- tai sijaisvanhemmuusprosessin aikana kuin muulloinkin, mutta hakuprosessiin kannattaa ryhtyä vasta siinä vaiheessa, kun tuntuu siltä, että lapselle olisi perheessä tilaa täysin omana itsenään, surusta huolimatta. Ja tilaa lapselle voi olla ehkä siinä vaiheessa, kun edellä kuvatut suruprosessiin liittyvät tunteet saattavat edelleen nostaa päätään, mutta ne eivät enää estä normaalia elämää sellaisena, että siitä voi välillä hetkittäin jopa nauttiakin. Elämän olisi hyvä olla siis taas pääosin merkityksellistä ajoittain varmasti pohjattomankin surun alhon jälkeen.
Elämässä olisi hyvä olla myös sen verran toivoa ja uskoa tulevaan, että vaihtoehtoiseen vanhemmuuteen valmistavan neuvonnan ja valmennuksen uskaltaa ottaa vastaan avoimin mielin. Toki taustalla vaikuttavat menetykset voivat tuntua painolastina ja aiheuttaa pelkoa siitä, että jatkossakin asiat menevät pieleen ja lasta ei vaan tule. Adoptio- tai perhehoitoprosessissa lapsettoman täytyy kuitenkin pystyä kaivamaan surun seasta esiin toivo siitä, että lapsi vielä tulee. Ei tosin sellaisena kuin hänet alunperin ennen lapsettomuusvuosia kuviteltiin, vaan ihan omanlaisenaan. Ja tällöin vastaanottamassa ovat vanhemmat, jotka ovat uskaltaneet kohdata surunsa ja luottaa tulevaan menetyksistään huolimatta.
Näin minä ajattelen. Mutta mitä mieltä sinä olet lapsettomuuden surusta adoptio- tai sijaisvanhemmuuden kynnyksellä? Onko sinulla omakohtaista kokemusta aiheesta? Mielelläni kuulisin lukijoiden kokemuksia. Kommenttiosiota voi vapaasti käyttää foorumina ajatustenvaihdolle aiheesta!