Niinhän sitä sanotaan, kun kohdataan tuttu tai sukulainen tuoreen jälkikasvunsa kanssa. Vauvalla on niin isänsä silmät ja äitinsä suu tai ehkä piirteet jäljittyvät edelliseen sukupolveen, vauvan isovanhempiin. Ja sitten spekuloidaan, että mitä mieltä muut läheiset ovat olleet yhdennäköisyydestä.
Harva tulee ajatelleeksi, että nykyaikana asiat eivät kuitenkaan ole lainkaan näin yksinkertaisia. Tuore äiti saattaa hymyillä ja nyökkäillä myötämielisesti, että niin on vauva samannäköinen kuin äitinsä, isänsä tai mummonsa, mutta totuus voi olla jotain aivan toista.
Suomessa syntyy vuosittain satoja lapsia, joilla ei ole geneettistä yhteyttä molempiin vanhempiinsa. Yhä useampi lapsi saa alkunsa hedelmöityshoitoklinikalla ja syntyy vanhemmilleen lahjoitettujen sukusolujen avulla.
Lapsettomuus ja hedelmöityshoidot ilmiönä alkavat olla suurelle yleisölle tuttuja (mistä kiitos mm. Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n pitkäjänteiselle työlle), mutta lahjasolujen käyttö hoidoissa on edelleen vähemmän tunnettu ilmiö.
Vapaaehtoisten lahjoittajien luovuttamia siittiöitä ja munasoluja tarvitsevat parit, joiden omien sukusolujen avulla ei syystä tai toisesta ole lasta syntynyt. Lahjasiittiöitä tarvitsevat myös lasta toivovat naisparit ja yksin lasta toivovat naiset.
Lahjasoluhoitoihin päätyvä pari on kulkenut lapsettomuustaipaletta yleensä jo pitkään. Hoitojen taitekohdassa saatetaan lopulta päätyä siihen, että raskautta yritetään jatkossa käyttämällä joko lahjasiittiöitä tai -munasoluja. Monille pareille siirtyminen lahjasoluhoitoihin on juuri se ratkaiseva tekijä, jonka avulla he vihdoin saavat toivomansa vauvan. Lapsen, joka useimpien mielestä on ihan äitinsä tai isänsä näköinen, vaikka geneettistä yhteyttä toiseen vanhemmista ei ole ja näin ulkonäkö osin jäljittyy suvun ulkopuoliseen henkilöön.
Hyvä uutinen on se, että perheeseen syntyy kauan kaivattu lapsi, joka tuoreista vanhemmista tuntuu ihan yhtä omalta kuin nyt vanhemmista keskimäärin tuore perheenjäsen tuntuu. Vauva on ihme – merkki siitä että unelmat voivat toteutua kovienkin takaiskujen jälkeen. Lopulta siihen tarvitaan sukusolujaan luovuttamaan suostuva ihminen ja vielä pieni toivonkipinä.
Huonompi uutinen sen sijaan on se, että pari ei ehkä tiedä kenelle ja miten asiasta kertoa. Vai pitäisikö kertoa ollenkaan? Ja mitä vastata näihin ulkonäköanalyyseihin?
Lahjasoluhoitoa harkitseville pareille tarjotaan nykyään klinikoilla lahjasukusoluneuvontaa, jonka aikana näitäkin kysymyksiä käydään läpi. Pari valmistautuu jo ennen hedelmöitystä teoreettisella tasolla siihen, että jos kauan kaivattu lapsi vihdoin syntyy, ympäristöllä ei tule olemaan tietoa verisukulaisuuden puuttumisesta ellei pari sitä oma-aloitteisesti kerro.
Itse lahjasoluneuvojana kannustan pareja kertomaan lahjasolutaustasta lapselle avoimesti hänen ikätasoonsa sopivalla tavalla. Lisäksi suosittelen asian jakamista ainakin kaikista läheisimpien ihmisten kanssa, sillä salaisuuden kantaminen perheen sisällä on paitsi raskasta myös nykyään yleensä turhaa. Lahjasolutaustan kun ei tarvitse olla mikään stigma vaan merkki siitä, että lapsi on erittäin toivottu ja pitkään odotettu perheenjäsen.
Mutta entäs nämä yhdennäköisyyttä analysoivat tutut ja tuntemattomat – mitä heille vastata? Uskoisin että suuri osa lahjasolulasten vanhemmista kuittaa kommentit hymyilemällä salamyhkäisesti ja myötäilemällä muutamalla sanalla, tuntien samalla suurta ylpeyttä ja kiitollisuutta saamastaan lahjasta.
Post scriptum: sukusolujen lahjoittajia tarvitaan koko ajan – olisiko tämä sinun juttusi? Lue lisää: http://ovumia.fi/sukusolujen-lahjoittaminen/