Olen tainnut taas viime aikoina lukea liikaa naistenlehtiä ja muuta julkista sanaa, kun niin korpeaa. Lehdissä ja nettisivustoilla puhutaan paljon parisuhdeongelmista ja eroamisesta, mikä sinänsä on hyvä juttu. Parisuhdetyöläisen mieltä lämmittää aina, kun varsin yksilökeskeisessä yhteiskunnassamme keskustellaan ihmissuhteista, vuorovaikutuksesta ja parisuhdeongelmien vaikutuksista perhe-elämään ja lasten hyvinvointiin.
Mutta se tapa millä puhutaan. Olen toistamiseen törmännyt keskusteluihin, joissa parisuhdetta hahmotetaan varsin mustavalkoisesti suhteena joka joko toimii, jolloin ollaan onnellisia, tai ei toimi, jolloin kannattaa erota. Ja mikäli suhde ei toimi, niin keskeiseksi kysymykseksi nousee se, että kannattaisiko eron sijasta ehkä sitten kuitenkin mieluummin pysyä yhdessä kulissiliitossa lasten tähden ja jos ei, niin miten huoltajuus kannattaa järjestää.
Ero ainoa ratkaisu?
Julkisessa keskustelussa ero esitellään lähestulkoon ainoana ratkaisuna parisuhteen ongelmiin, mikä on mielestäni hämmästyttävää vielä 2010-luvulla. Tänä päivänä tiedetään kuitenkin, että siinä missä syöpään ja muihin vakaviin fyysisiin sairauksiin on olemassa tehokkaita hoitomuotoja, on myös parisuhteen vaikeuksiin kehitetty varsin toimivia ja tutkitusti vaikuttavia terapiamenetelmiä.
Esimerkiksi tunnekeskeisen pariterapian on tutkimuksissa arvioitu auttavan seitsemää kymmenestä parista niin, että he selviävät vaikeuksistaan ja kokevat terapiaprosessin lopussa liittonsa riittävän hyväksi jatkaakseen sitä hyvillä mielin. Ennaltaehkäisevän työn puolella taas ympäri Suomen järjestetään parisuhdekursseja, joiden tuloksellisuudesta on niin ikään olemassa tutkimusnäyttöä.
Miksei hyvistä hoitotuloksista ja parisuhdevaikeuksien voittamisesta sitten pidetä suurempaa meteliä? Miksi parisuhde edelleen hahmotetaan suhteeksi, jota ei voi korjata?
Ei rahaa hoitoon
Osin vastaus tähän kysymykseen lienee sama kuin niin moneen muuhunkin yhteiskunnalliseen dilemmaan: raha. Parisuhteen hoitamiseen ja korjaamiseen ei jostakin minulle täysin käsittämättömästä syystä ole maassamme edelleenkään kohdennettu juuri julkisia varoja. Perheneuvolat eivät pysty resurssiensa puitteissa vastaamaan kaikkeen siihen hätään ja ahdistukseen, jota ihmiset parisuhteissaan kokevat, ja perheasiainneuvottelukeskukset kamppailevat niin ikään monin paikoin säilyttääkseen edes tämänhetkiset resurssinsa parien auttamiseksi. Yksityissektorille pääsee ainakin suuremmissa kaupungeissa nopeastikin riittävän tiiviiseen parihoitoon, mutta kasvukeskusten ulkopuolella tilanne on varmasti yksityispuolellakin heikompi.
Näin ollen parisuhdeongelmien hoitaminen tai kuntouttaminen näyttäytyy monelle kansalaiselle tavallisten ihmisten saavuttamattomissa olevana hyvinvointipalveluna. Pariterapiaa ei julkiselta sektorilta juuri saa ja yksityispuolella sen ajatellaan maksavan kohtuuttoman paljon tai aivan liikaa. Ja maksaahan se, oman arvioni mukaan keskimäärin ison autoremontin verran. Pariterapian puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että sen tuloksena on usein suhde, joka kestää pidempään ja tarjoaa iloa enemmän kuin uskollisinkaan hyvin huollettu mersu koskaan.
Viesti ei mene perille
Talouskysymysten lisäksi ongelmana lienee myös se, että me parisuhdetyöläiset emme ilmeisesti ole tehneet riittävän hyvää työtä tiedottaessamme osaamisestamme. Julkisen keskustelun vinoutuneisuus heijastelee varmasti myös sitä, että viesti parisuhdeongelmien hoitomahdollisuuksista ei ole mennyt perille. Näin ollen kansalaiset eivät edelleenkään aina osaa hakea apua tai eivät halua niin tehdä, kun perusolettamuksena on se, että parisuhdeongelmiin ei voi apua saada.
Tarvitaan siis näkökulman muutos ja enemmän julkista keskustelua parisuhdevaikeuksien voittamisesta. Ottakaa kollegat ja journalistit tästä koppi!