Maaret Kallio inspiroi minua usein. Tänään taas Hesarin (HS 23.3.2016) uusin Lujasti lempeä –teksti resonoi vahvasti minussa niin äitinä kuin parisuhdetyötä tekevänä psykologinakin.
http://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/a1458627842868
Tällä kertaa Kallio on tärkeän äärellä pohtimassa nykyvanhempien uhrautuvuutta:
”Hyvän vanhemmuuden myyttiin liittyy uhrautuvuus. Ajatus siitä, että rakastava vanhempi altistaa koko elämänsä, itsensä ja minuutensa lapsille. Kaikkeni teille annoin -tyyli on varsin heikko vanhemmuuden ohjenuora. Itsestään varastava vanhempi tulee varastaneeksi lapsiltaankin.”
Oli helpottavaa lukea, että Kallio jakaa huolen, jota olen viime vuosina kantanut monesti. Itsestäni en niinkään ole huolissani, olenhan itsekin kolumnien kirjoittaja, työssäni hyvin viihtyvä ja muutenkin oman tilani varmasti ottava äiti-ihminen. Huolta olen kantanut monista asiakkaistani ja tuttavapiirini vanhemmista, joiden olen huomannut tapailevan Kallion kuvaamaa Kaikkeni teille annoin –eetosta: lapset tuntuvat olevan elämän ainoa sisältö, keskipiste ja tarkoitus, ja jälkikasvun puolesta ollaan valmiita uhraamaan lähestulkoon kaikki aika ja energia, mitä vanhempi suinkin pystyy itsestään irti riipimään.
Mutta miksi ihmeessä uhraudutaan? Ei liene lajin selviämisen kannaltakaan järkevää, että vanhempi uuvuttaa itsensä pahimmassa tapauksessa täysin yrittäessään tarjota jälkikasvulleen aina vain enemmän, laadukkaampaa ja parempaa?
Nykyvanhempi ei aina ehkä tiedä, mikä lapsille riittää. Epävarmuudessaan äidit ja isät tulevat kuunnelleeksi liikaa muita vanhempia, julkista keskustelua ja yhteiskunnallisia viestejä, jotka korostavat menestymistä, suorittamista ja kilpailukykyä.
Yhteiskunnalliselle vanhemmuuden vaatimuslistalle on nostettu myös vahvan läsnäolon vaatimus, monipuolisten virikkeiden ja yhteisen laatuajan merkittävyys. Siinä missä ennen pienet lapset leikkivät keskenään metsässä käpylehmillä ja isommat pyöräilivät harrastuksiinsa, nykyvanhemmat kuskaavat jo alle kouluikäiset muskariin, temppukouluun ja uimakouluun ja istuvat kouluikäisten huoltajina jäähallilla, futiskentän laidalla ja tanssikoululla. Omia intressejä ja harrastuksia perheen aikuisilla on, jos aikaa jää. Ja usein sitä ei jää.
Ja miksi? Koska niin kuuluu tehdä. Koska muutkin tekevät niin. Koska näin harrastuskuviot vain nykyään toimivat. Koska vähempi panostaminen olisi riittämätöntä vanhemmuutta, läsnäolon puutetta, vaillinaisten eväiden antamista, hylkäämistä?
Lasten maailmaan on helppo paeta myös aikuisten ihmissuhteiden vaikeutta. Kun yhteys puolisoon ohenee, vuorovaikutus ei toimi ja suhde aiheuttaa ahdistusta, on luonnollista kääntää huomionsa entistä enemmän lapsiin. Oman jälkikasvun rakkauteen kun voi luottaa ehdoitta, heidän tarpeisiinsa on helpompi vastata, ja aikuisten maailman aiheuttama paha olo hälvenee, kun pitää itsensä mahdollisimman kiireisenä lasten asioissa. Ja jos epävarmuus omien prioriteettien järkevyydestä nousee pintaan, voi oman toimintansa oikeuttaa ajatuksella siitä, että lapset ovat pieniä vain vähän aikaa, lapsuus on lyhyt ja kohtahan ne jo lentävät pesästä.
Todellisuudessa ihmislapsi tarvitsee vanhempiaan suhteellisen pitkään, tavalla tai toisella kahden vuosikymmenen ajan, jos ei pidempäänkin. Ja mikäli tämän ajan vanhempi yrittää käyttää omistautuen jälkikasvulleen, kaikkensa antaen, oman itsensä ja muut lähisuhteensa uhraten, ei lopputulos kuitenkaan taida olla toivotun kaltainen.
Hyvän vanhemmuuden ytimessä on ihmisen kyky pitää huolta itsestään ja kantaa vastuuta omista aikuisista ihmissuhteistaan.