27.04.2014

Lapsettomuuden surusta vaihtoehtoiseen vanhemmuuteen

Mistä lapsettomuuttaan sureva voi tietää, että olisi valmis adoptoimaan tai sijaisvanhemmuuteen? Mitä lapsettomuuden surun käsittelyllä tarkoitetaan? Miltä sitten pitäisi tuntua, kun surua on käsitelty niin sanotusti riittävästi? Entä voidaanko olettaa, että surun voi käsitellä loppuun ennen adoptio/perhehoitoprosessia tai ylipäätään?

Näihin kysymyksiin minulta pyydetään usein vastausta työssäni lapsettomuuspsykologina. Tapaan vastaanotollani vaihtoehtoista vanhemmuutta harkitsevia pareja, joista osa on käynyt lapsettomuushoidoissa tuloksetta, mutta joukkoon mahtuu myös niitä, jotka eivät ole halunneet tai voineet lähteä hoitoihin lainkaan. Yhteistä pareille on kuitenkin valtava suru lapsesta, jota ei koskaan tullut – menetys jota on yleensä kannettu mukana jo vuosia siinä vaiheessa, kun adoptio- tai sijaisvanhemmaksi ryhtymistä harkitaan vakavasti.

Lähestyn lapsettomuuden surua psykologian alan ammattilaisena, mutta aihepiirin suhteen minulla on kuitenkin kotikenttäetu, sillä olen itsekin käynyt läpi lapsettomuuden hoitoineen ja sittemmin kahlannut läpi kaksi onnistunutta adoptioprosessia. Tarkastelen aihetta siis myös kahden lapsen adoptioäidin silmin, varsin tietoisena siitä, millaisia tunteita adoptio-odotukseen ja vanhemmuuteen liittyy ja minkälaisia taitoja ja valmiuksia vaihtoehtoinen vanhemmuus edellyttää.

 

Suruprosessin psykologinen teoria

Psykologian alalla surua on perinteisesti hahmotettu vaiheittain etenevänä prosessina Elisabeth Kübler-Rossin 1960-luvulla kehittämän teorian pohjalta. Teorian mukaan menetyksen kohtaava ihminen läpikäy viisi surun vaihetta, jotka ovat 1) shokki ja tapahtuneen kieltäminen 2) vihan tunteet 3) masentuneisuus 4) surun aktiivinen käsittely ja 5) tapahtuneen hyväksyminen. Teorian mukaista prosessia voi hahmottaa oheisen kuvan avulla (kuva www.mamabethany.com):

Kuvan mukainen suruprosessikaavio on monelle varmasti tuttu, ja sen avulla suremista edelleen usein kuvataan. Lapsettomuudenkin kohdalla surukaavio usein nostetaan esiin, ja osa adoptiohakijoista kertoo, että surukaavion avulla on neuvonnassakin käsitelty asiaa.

 

Suru ei mahdu kaavioihin

Hyvää surukaaviossa on se, että se ilmentää monia tunteita, joita surevat yleensä läpikäyvät. Surevien kanssa työskentelevät ja aihepiiriä tutkivat ovat kuitenkin huomanneet teorian julkaisun jälkeen sen, että surua, kuten muitakaan ihmismielen prosesseja, ei ikävä kyllä saa täysin mahtumaan kaavakuviin.

Surun vaiheteoriaa on kritisoitu mm. siitä että todellisuudessa kaikki ihmiset eivät näytä käyvän läpi kaikkia esitettyjä vaiheita surusta ja selviävät silti hyvin elämässä eteen päin. Suru ei niin ikään etene vaihe vaiheelta eteenpäin kuvan mukaisesti kuin villalankaa pitkin, vaan tyypillistä surulle on se, että eri vaiheina esitettyjä tunteita koetaan monesti yhtä aikaa tai edes takaisin vaihtelevassa järjestyksessä.

On siis täysin normaalia, että lapsettomuuden surua työstävä voi yhdessä hetkessä tuntea pyhää vihaa ja kiukkua tilanteessaan, vähän ajan päästä kokea että elämä onkin taas merkityksellistä ja antoisaa, kunnes suru taas ottaa hetkeksi ylivallan ja mikään ei hetkeen jaksa kiinnostaa. Elämä on usein aaltoliikettä, ja lapsettomuuden suru on osa elämää.

Lapsettomuuden surua ei siis mielestäni voi mahduttaa graafeihin tai kuviin eikä surun käsittelyä voi mitata kaavamaisen mallin avulla. Lähestyisin surun käsittelyä mieluummin toisesta näkökulmasta.

 

Surulta tilaa lapselle ja toivolle

Minun mielestäni lapsettomuutta saa surra niin adoptio- tai sijaisvanhemmuusprosessin aikana kuin muulloinkin, mutta hakuprosessiin kannattaa ryhtyä vasta siinä vaiheessa, kun tuntuu siltä, että lapselle olisi perheessä tilaa täysin omana itsenään, surusta huolimatta. Ja tilaa lapselle voi olla ehkä siinä vaiheessa, kun edellä kuvatut suruprosessiin liittyvät tunteet saattavat edelleen nostaa päätään, mutta ne eivät enää estä normaalia elämää sellaisena, että siitä voi välillä hetkittäin jopa nauttiakin. Elämän olisi hyvä olla siis taas pääosin merkityksellistä ajoittain varmasti pohjattomankin surun alhon jälkeen.

Elämässä olisi hyvä olla myös sen verran toivoa ja uskoa tulevaan, että vaihtoehtoiseen vanhemmuuteen valmistavan neuvonnan ja valmennuksen uskaltaa ottaa vastaan avoimin mielin. Toki taustalla vaikuttavat menetykset voivat tuntua painolastina ja aiheuttaa pelkoa siitä, että jatkossakin asiat menevät pieleen ja lasta ei vaan tule. Adoptio- tai perhehoitoprosessissa lapsettoman täytyy kuitenkin pystyä kaivamaan surun seasta esiin toivo siitä, että lapsi vielä tulee. Ei tosin sellaisena kuin hänet alunperin ennen lapsettomuusvuosia kuviteltiin, vaan ihan omanlaisenaan. Ja tällöin vastaanottamassa ovat vanhemmat, jotka ovat uskaltaneet kohdata surunsa ja luottaa tulevaan menetyksistään huolimatta.

Näin minä ajattelen. Mutta mitä mieltä sinä olet lapsettomuuden surusta adoptio- tai sijaisvanhemmuuden kynnyksellä? Onko sinulla omakohtaista kokemusta aiheesta? Mielelläni kuulisin lukijoiden kokemuksia. Kommenttiosiota voi vapaasti käyttää foorumina ajatustenvaihdolle aiheesta!

 

Kommentit (8)

  1. 27.04.2014 klo 22:32 / keski-ikäinen

    Pidän kirjoituksesta, itse en olisi ihan niin varovainen sanoissani – en myöskään ole ammattilainen :-), enkä surrut biologisen lapsen puuttumista kovinkaan paljon, mutta tavallisen ihmisen tapaan ollut ja käsitellyt aika monta surutilannetta. Suru on tunne muiden joukossa, sitä ei pidä tukahduttaa, siihen ei pidä jäädä vellomaan, pitää päästä yli sen – eivaan, ”kokea” sitä, elää oman elämän osana, kukin omalla tavallaan.

  2. 28.04.2014 klo 09:36 / Miia

    Viisas kirjoitus, Mirka.
    Tunteissa on mielenkiintoista se, että jokainen tuntee ne omalla tavallaan, vaikka kaikki nimittävät niitä samalla nimellä. On suru, jonka jokainen tunnistaa tietynlaiseksi tunteeksi, mutta kokee sen omalla kohdallaan eri tavalla kuin kukaan toinen.
    Tuo aaltomainen liike ja eri vaiheiden kokeminen samaankin aikaan on minulle hyvin tuttua. Itselleni on tullut tärkeäksi se, että välillä velloo kaikessa rauhassa itsekseen, kunnes ei enää jaksa olla siinä tunteessa vaan tulee sieltä pois. Jos en tätä tekisi, ne tunteet jäisivät vain pinnan alle odottamaan seuraavaa pulpahdusta, jolloin ne todennäköisesti olisivat voimakkaampia.

  3. 29.04.2014 klo 18:27 / milliv

    Olen juurikin viime aikoina pohtinut näitä asioita omalta kantilta. Olemme olleet adoptio odottajina nyt neljä vuotta ja lasta kaivattu kaikenkaikkiaan nyt kuudetta vuotta. arki rullaa nykyään niinkin hyvin että välillä jopa toivoo että lapsitietoa ei tulisi. Kahdestaankin on mukava olla. Tuntuu että suurin vauva/lapsikuume olisi mennyt jollain tavalla jopa ohi. Nyt tietenkin stressaan näitä tunteitani. Miten ihmeessä voin olla toivomatta lasta kun sitä on näin pitkään odotettu? Miten tällaisista ajatuksista voi adoptiotyöntekijälle sanoa? Aikaisempina vuosina on toki ollut raastavaa lapsenkaipuuta ja surua.

    Onko kukaan ollut samanlaisissa aatoksissa kuin minä?

  4. 30.04.2014 klo 07:09 / Sari

    Meillä päädyttiin adotioon monien keskenmenojen ja lapsettomuushoitojen jälkeen, samantien kun hoitava taho hellävaraisesti ilmoitti, ettei meitä voida auttaa. Koko hoitoprosessi oli ollut valtavan raskas ja surua täynnä, mutta hoitojen lopettaminen ja voimien suuntaaminen adoptioon antoi uutta toivoa.
    Adotioprosessissa meni 2,5 vuotta, nykykäsityksen mukaan vähän aikaan, ja itse koen ”parantuneeni” surusta vasta, kun saimme valtavan upean tyttäremme luoksemme. Parantuneeni siinä mielessä, että suru häipyi arkielämästä ja aktiivisesta tietoisuudesta, jostain mielen pohjalta se ei ehkä katoa kokonaan koskaan.

  5. 30.04.2014 klo 08:40 / Surun kanssa sinuiksi

    Jos kymmenen vuotta sitten olisin lukenut tämän, en tiedä olisinko uskonut. Nyt uskon ja tiedän, että minä pääsin lapsettomuuden tuskasta/ahdistuksesta/surusta eteenpäin. Useiden epäonnistuneiden hoitojen keskellä, tuttavien raskautuessa ajattelin, että mahtaako kateus, viha ja kiukku ikinä loppua, olenko enää ikinä tavallisessa vuorovaikutuksessa ystäviin ja muihin ihmisiin. Suruhan se siellä takana oli ja surua eläessäni pääsin pikkuhiljaa eteenpäin. Onnekseni lähellä pysyi ihmisiä, jotka jaksoivat kantaa ja jakaa myös nuo raskaat tunteet.

    Olen adoption kautta äidiksi tullut. En olisi aikaan tiennyt, että lapsi voi tuntua niin omalta kuin tämä ihana onnenkantamoinen tuntuu. Koen syvää kiitollisuutta lapseni synnyttänyttä naista, äitiä, kohtaan ja mietin toisinaan, että tietäähän hän tehneensä hyvän ratkaisun. Rakkaus lapseen on välillä myös surullista ja vihaakin siellä on. Hyvä niin!

    Olen täysin samaa mieltä, että edelleen nuo tunteet pulpahtevat pintaan. Niin viha ja suru kuin muutkin.

  6. 01.05.2014 klo 22:11 / Anna-Liisa

    Sinkkuadoptiohakijana ja edelleen miestäkin periaatteessa etsivänä (on mm. profiili kahdessa deittinetissä) koen itseni jotenkin ulkojäseneksi näissä lapsettomuuspuheissa, varsinkin kriiseistä, suruprosesseista ym. puhuttaessa. En oikein tiedä, olenko lapseton, vaikka minulla ei lasta olekaan. Biologisesti en välttämättä ole lapseton – vaikka välillä tuntuukin, että pelkään vääjäämättömästi vähitellen lähestyviä vaihdevuosia enemmän kuin mitään muuta. ”Biologinen kello tikittää” on vanha fraasi, liiankin kulunut. Luin tilaston, jonka mukaan neljännes lasta yrittävistä naisista ei minun iässäni enää tule raskaaksi. Tiedän, että biologiset mahdollisuudet lapsen saamiseen heikkenevät koko ajan.

    Adoption mahdollisuus on pyörinyt mielessäni jo vuosia – itse asiassa siitä asti, kun lapsena Sudenpentujen käsikirjassa oli erilaisia aikuistumiseen liittyviä ikärajoja – viimeisenä se, että vasta 25-vuotiaana saa adoptoida. Sitten on todella aikuinen, kun saa adoptoidakin, ajattelin. Enemmän adoptionettisivuilla tuli roikuttua opiskeluaikana – samoin kuin iltakaudet vauvakuumeisena deittinetissä etsimässä isää tuleville biologisille lapsilleni.

    Sinkkuutta ja siihen liittyvää tahatonta lapsettomuutta on tullut jauhettua vuosikausia samassa elämäntilanteessa olevien ystävien kanssa. Itse olen porukasta ainoa, joka on nyt lähdössä adoptioprosessiin. Raskauden koko ajan pienenevät mahdollisuudet ja iän mukana kasvavat riskit ovat puheenaiheena koko ajan. Miehettömyyden ja siihen liittyvän lapsettomuuden suru kalvavat, joskus joitakuita oikein säälimättömästi. (Itse olen aika tyytyväinen elämääni näinkin, kunhan vain olisin varma, että lapsenkin aika vielä tulee.) Mutta mitään dramaattisia käänteitä meidän sinkkujen lapsettomuussuruun ei liity. Lapsemme ei ole kuollut, raskautemme ei ole mennyt kesken, hedelmöityshoitomme eivät ole epäonnistuneet. Ainoat pettymystä tuottaneet konkreettiset käänteet liittyvät korkeintaan alustavien seurusteluyritysten kariutumiseen tai siihen, että joku, josta deittinetissä kiinnostuimme, ei enää kirjoita, että sen tuttavapiirin vapaan sinkkumiehen kanssa ei tänäänkään päässyt juttelemaan vaikkapa kirkkokahveilla, kun joku muu tunki väliin – tai vaikka vain siihen, että taaskaan ei ollut tullut yhtään vastausta nettiprofiiliin, ainakaan keltään varteenotettavalta.

    Suru on hiljaista ja vähäkäänteistä, hyvin arkista, ja välillä tuntuu, että ei mitään surua olekaan, kun enhän ole oikeasti lapseton – tai ainakaan tiedä olevani. Ihan kivaahan tämä elämä on. Samalla vaihdevuosi-ikää lähestyvät wannabe-perheenäidit tekevät vuosien hiljaista surutyötään lapsettomuudestaan. Joku kertoi vaihdevuosien olleen tavallaan helpotus, stressi loppui siihen.

  7. 05.05.2014 klo 19:00 / Mirka Paavilainen

    Mahtavia, oivaltavia kommentteja, kiitos!

    Milliv: Mä ajattelisin, että pitkässä adoptio-odotuksessa on ihan hyväkin, jos lopulta päätyy olotilaan, jossa ei aktiivisesti osaa enää odottaa ja lapsi ei tunnu enää välttämättömyydeltä. Tässäkin asiassa olen sitä mieltä, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja oikein ja sitten kun lapsi tulee, niin tulollaan on varmasti taas monenlaisia uusia tunteita.

    Ja kiitos Anna-Liisa hyvästä synopsiksesta sinkkujen lapsettomuuden suhteen. Jätin tämän aihepiirin nyt tietoisesti postaukseni ulkopuolelle, mutta mietin että sinkkujen lapsettomuussuru vaatisi ihan oman kapitelinsa. Mutta sinäpä referoit jo hyvin, mitä kaikkea tuntemuksia siihen liittyy. Kiitos siitä!

  8. 10.08.2014 klo 23:12 / adoäiti

    Viestiketjun luettuani on pakko ottaa viimeiseen aiheeseen kantaa, sillä myös sinkku voi olla biologisesti lapseton, käynyt läpi lapsettomuuden surun ihan siinä kuin parisuhteessa elävä lapsetonkin, ehkä jopa rajummin, koska hänellä ei ole puolisoa taakkaa/surua jakamaan. Itse olen biologisesti lapseton sinkku adoptioäiti. Ennen adoptiota takana on yksin läpikäydyt lapsettomuushoito(kokeilut), jotka epäonnistuivat. Hoitojen jälkeen oli edessä päätös adoptiosta ja onneksi sain hyvin sujuneen adoptioprosessin päätökseen onnistuneesti, tulemalla äidiksi. Olen samaa mieltä kuin edellä kirjoittanut, lapsettomuuden suru poistui vasta adoptiolapsen myötä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

*